MH-kuvauksessa koiran kanssa

Teksti ja kuvat: Kaisa Majanen

 

Mikä on MH-luonnekuvaus, on kysymys, joka tulee vastaan todella usein kertoessani koirani suorittaneen sen. Kovinkaan moni aktiivisestikin koiria harrastava ei tunnu tietävän yhtään mitään tästä ruotsalaisesta koiran luonnekuvauksesta. Itse pääsin ensimmäistä kertaa seuraamaan MH-luonnekuvausta (ruotsiksi: mentalbeskrivning hund) kesän 2007 Springeripäivillä Hauholla, ja täytyy myöntää, että ennen sitä myös minulle oli hieman epäselvää, mitä kuvauksessa tapahtuu. Springeri-ihmiset näyttävät tässä asiassa olevan edelläkävijöitä, sillä kuvauksiahan oli tällöin järjestetty jo muutaman vuoden ajan, ja MH virallistui vasta vuonna 2010 Suomessa. Mutta mitä MH-luonnekuvauksessa sitten tapahtuu? Se ei ehkä ole ihan selvää kaikille springeriharrastajillekaan, ainakaan tuoreille sellaisille. Tässä pieni raportti Remun (walesinspringerspanieli Jangas Direct Action) kuvauksesta, mikä toivottavasti rohkaisee yhä uusia springerin omistajia tuomaan koiransa kuvattavaksi. Mukana on myös huomioitani ja kokemuksiani kuvauksesta ja sen aikana toimimisesta sekä muilta saamiani ohjeita.

Vein siis Remun kuvattavaksi Springerspanielit ry:n järjestämään tilaisuuteen toukokuussa 2008, ja sää oli todella mukavan kesäinen ja lämmin, vaikka oli vasta toukokuun alku. Remun vuoro oli lauantaina, ja samana päivänä oli kuvattavana myös Remun sisaruksia ja muita waleseita, joita oli myös todella kiinnostava seurata. Koko päivähän siinä kuluikin rattoisasti koirien suorituksia katsellessa ja valokuvatessa. Vaikka olin tosiaan jo aiemmin nähnyt, miten kuvauksen kulku käytännössä menee, oli taas hyvä ennen omaa – tai oikeastaan Remun – vuoroa seurata muutaman koiran suoritus. Pakollistahan se ei ole, sillä testiohjaaja kyllä kertoo, mitä ohjaajan pitää tehdä, mutta toki se ainakin omaa jännitystäni lievensi, kun tiesin, mitä on odotettavissa. Ohjaajan on myös helpompi toimia oikein tietäessään, mitä luvassa on.

Kuvauksessa on kymmenen osiota, jotka suoritetaan aina samassa järjestyksessä. Testinohjaaja Virpi huolehtii kuvauksen kulusta, opastaa koiran ohjaajaa ja myös toimii koiran kanssa esimerkiksi leikkiosioissa. Varsinaiset kuvaajat tarkkailevat sivusta koiran käytöstä kuvauksen aikana. Lisäksi eri osioita varten tarvitaan muutama ripeä toimitsija. Kuvauksen aluksi kävelimme Remun kanssa tervehtimään testinohjaajaa. Tässä katsottiin, kuinka koira suhtautuu vieraaseen ihmiseen. Remuhan tietysti tapansa mukaisesti hyppi ja pomppi ilosta, ja yllätyksekseni lähti Virpin mukaan muutaman metrin kävelylle. No, takaisin päin jätkällä oli kyllä jo vähän kiire… Seuraavaksi esiin kaivettiin lelu eli pehmeä kangaspatukka. Patukka olikin Remun mielestä aivan ihana, ja se innoissaan juoksi edes takaisin minun ja Virpin heitellessä sitä toisillemme ja lopulta maahan, josta koira sai sen ottaa suuhunsa.

Leikkimisen jälkeen oli vuorossa saalistus-osio, jossa on tarkoitus katsoa, lähteekö koira maassa siksak-kuviota vedettävän vieheen perään. Pidin Remua pannasta kiinni, kävelin testinjohtajan osoittamalle merkille ja vieheen ollessa toisen merkin kohdalla otin askeleen eteenpäin ja päästin samalla koiran pannasta irti. Koiraa saa innostaa ennen irtipäästämistä esimerkiksi sanomalla mikä tuolla menee, mutta kädellä ei kannata näyttää, koska suurin osa koirista katsoo silloin liian lähelle ja viehe jää näkemättä. Remu juoksi innoissaan turkiksen luo ja otti sen suuhunsa. Naru ei kuitenkaan luistanut hyvin, eikä jätkä saanut viehettä mukaansa, jolloin se hoksasi, että tuohon viereiseen puuhunhan Virpi laittoi sen ihanan kangaspatukan.. Kaikki ei siis kuvauksessa aina mene ihan käsikirjoituksen mukaan – ainakaan kun kuvattavana on runsaasti omia ajatuksia omaava walesinuorukainen.

Saalistusosion jälkeen oli vuorossa leikin jälkeistä aktiviteettitasoa mittaava rauhoittuminen, jossa sitten seisoimme tien poskessa kolme minuuttia ja ihmettelimme maailman menoa. Ja Remu taisi siinä muutaman ruohonkorrenkin napata välipalaksi varmaankin miettiessään, että mitähän se mamma tuossa nyt noin jäykkänä seisoo… Tässä osiossa kun on tärkeää olla huomaamatta koiraa mitenkään eli ohjaajan kuuluu vain seistä paikallaan, pitää hihnasta kiinni ja tuijottaa eteenpäin.

Seuraavaksi vuorossa oli etäleikki, jossa kaapuihin pukeutunut hahmo kulkee etäällä koirasta ja lopuksi kutsuu koiraa leikkiin heittelemällä patukkaa. Remun mielestä hahmo oli syytä haukkua ja kovaa, sillä kyllähän se sen verran epämääräinen oli. Kun etäleikkijä juoksi piiloon, sain testinohjaajalta luvan päästää koiran pannasta irti, jonka jälkeen koira sai halutessaan ja uskaltaessaan mennä katsomaan etäleikkijää, joka houkutteli koiraa leikkimään kanssaan samanlaisella kangaspatukalla kuin alussa. Remu rohkeana poikana säntäsi pienen mutkan kautta katsomaan, että mikäs ihme hiippari täällä kulkee… Leikkikin olisi hieman kiinnostanut, kun patukkaa tarjottiin, mutta jätkä päätti sitten kuitenkin palata katsomaan välillä minua, ja sitten huomio siirtyikin jo viereisessä rakennuksessa ulvovaan siskoon ja mummoon. Vilkas koira kun ehtii niin kovin paljon…

Etäleikin jälkeen seuraavaksi vuorossa olivat haalari, räminälaite ja aaveet. Näissä nähtiinkin päivän aikana monenlaisia reaktioita aina pitkistä pakomatkoista ohjaajan selän taakse peruuttamiseen. Varsin kiinnostavaa katseltavaa siis. Varsinkaan näissä tilanteissa ohjaaja ei koko ajan näe koiraa, joten oli tosi mukava saada oman koiran suoritus kuvattua sekä videolle että valokuvin. Tilanteet ja koiran reaktio myös tulevat todella nopeasti, ja joskus koiran ainoa reaktio voi olla pieni vilkaisu esimerkiksi räminälaitetta kohti, jota ei ohjaaja todellakaan ehdi huomata.

Näistä ensimmäisenä olevalla haalariosiolla kuljin Remun kanssa polkua pitkin, kun äkkiä eteemme nostettiin haalari, jolloin päästin samantien hihnasta irti ja pysähdyin. Hihnan nykäisy aiheuttaa koiralle kipua ja lisää pelästymistä, jos se pakenee, joten hihnasta on todella päästettävä irti heti ja samalla varottava astumasta hihnan päälle pysähtyessä (sama on muistettava räminälaitteella). Remun mielestä ”haalaritemppu” oli sen verran yllättävä, että oli syytä nopeasti kyykistyä matalaksi maahan. Kun haalari kuitenkin pysyi paikallaan, eikä mitään tapahtunut, jätkä varovaisesti kiersi sen taakse haistelemaan. Varsin utelias otus tämä Remu siis. Sama uteliaisuus, ja perintötekijät, näkyivät myös räminälaitteella, jossa pellin päällä vedetään kattilan kansia, kun koira ja ohjaaja kulkevat kohdalla. Remu ei juuri hätkähtänyt, vaan päätti hyvin nopeasti hypätä laitteen päälle katsomaan, mistä kummasta tuollainen ääni lähti. Veikka-isä teki saman, varsin harvinaisen, tempun ollessaan kuvattavana. Isin poika todella, mutta se on kyllä nähty aiemminkin… Luonteen perinnöllisyys näkyi mielestäni muutenkin päivän aikana todella selvästi, kun kuvattavana oli aina useampi koira samasta pentueesta.

Seuraavassa osiossa hitaasti koiraa lähestyvät valkopukuiset aaveet saivat taas Remulta saman kovan komennon kuin etäleikkijä. Kiinnostavia ne kuitenkin olivat, ja vaikka haukku oli kova, häntä heilui koko ajan, kuten muutenkin koko testin ajan. Aaveet lähestyivät meitä vuorotellen, kunnes pysähtyivät testinjohtajan merkistä ja kääntyivät ympäri. Sen jälkeen sain luvan päästää Remun hihnasta irti, ja vähän ajan kuluttua kehotuksen kävellä hieman eteenpäin toista aavetta kohti. Sitten jo koirankin rohkeus riitti mennä eteenpäin tutkimaan aaveita. Ilo olikin taas ylimmillään Remun huomatessa aaveiden olevan mukavia ihmisiä. Pidän MH:ssa erityisesti siitä, että vaikka koiraa pelotellaan, sitä kohti ei hyökkää ihminen, ja koiralle aina näytetään joka osion lopussa, että eihän tässä mitään vaarallista ollut. Kuten aaveet myös haalari ja räminälaite käydään aina tervehtimässä koiran kanssa joko niin, että koira itse menee niitä katsomaan tai ohjaajan houkuttelemana. Paitsi koiran reagointia yllättäviin tapahtumiin kuvauksessa katsotaankin myös, kuinka nopeasti ja itsenäisesti koira uskaltaa mennä katsomaan pelottavia asioita. Erityisesti aaveilla yleisön on muistettava pysyä hiljaa ja paikoillaan, koska koiran päätökseen paeta saattaa vaikuttaa niinkin pieni ääni kuin kameran naksahdus.

Näiden pelotteluosioiden jälkeen oli vuorossa vielä samanlainen leikkiosio kuin alussa, jossa katsotaan, leikkiikö koira samanlailla kuin alussa, vai onko se kuormittunut kuvauksen aikana niin, ettei enää halua tai pysty leikkimään. Toisin kuin alussa yhdessä testinjohtajan kanssa leikkiminen tehtiin nyt vain kerran, jonka jälkeen jatkoin leikkimistä Remun kanssa kaksin. Leikin aikana ammuttiin kaksi kertaa, joita kyllä itse säpsähdin enemmän kuin koira… Ohjaajan pitää kuitenkin jatkaa leikkimistä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun nämä kaksi laukausta oli ammuttu, leikki keskeytettiin, kiinnitin hihnan koiran pantaan, ohjeiden mukaan työnsin lelun piiloon paidan alle ja jäin (taas) seisomaan paikalleni. Sen jälkeen ammuttiin vielä kaksi kertaa, jonka jälkeen olikin hyvä palkata koira vielä kunnon leikillä hienosta suorituksesta. Ja kun sitten oltiin onnellisesti päästy kuvaus loppuun, kuvaaja antoi vielä suullisen palautteen koirasta ja täytetyn arvostelulomakkeen.

Vaikka MH-luonnekuvaus onkin erityisesti jalostuksen kannalta tärkeä työväline, on siitä oman kokemukseni mukaan hyötyä myös koiranomistajalle. Tokihan jokainen on kiinnostunut tietämään, millainen se oma springeri on, varsinkin tilanteissa, joita ei välttämättä tule vastaan ihan jatkuvasti. MH-luonnekuvauksen osiot vastaavat kyllä aika hyvin mahdollisia arkielämän tilanteita, jossa esimerkiksi yllättäviä ääniä tulee hyvin todennäköisesti toisinaan vastaan. Koulutuksessa on suuresti hyötyä siitä, että on selvillä koiran luonteesta, jolloin koiran opetuksessa voidaan ottaa huomioon sen käyttäytyminen eri tilanteissa ja varsinkin tapakasvatuksessa kiinnittää erityistä huomiota koiralle pelottaviin tai ongelmallisiin asioihin. Toinen erittäin hyvä puoli on mielestäni se, että MH mittaa myös jäljellejäävää pelkoa ja kiinnostusta, sillä esimerkiksi haalarin ohi kuljetaan vielä pari kertaa sen jälkeen, kun koira on käynyt haistamassa sitä ja todennut sen vaarattomaksi. Toki tähän kuten kaikkiin luonnetta mittaaviin testeihin ja kuvauksiin liittyy myös ongelmia ja kehittämistä, joten pääasia on, että omistaja itse tuntee koiransa.

Scroll to Top